Ohi

Ja edelleen vaan olen elossa! Tämän syksyn ylioppilaskokeet ovat siis nyt minunkin osaltani vihdoin ohi, enemmän tai vähemmän kunnialla, se nähtäkööt marraskuussa. Kuten jälleen kerran huomata saattaa, on viime bloggauksesta vierähtänyt jo hyvä tovi, lähemmäs puoli vuotta. Tällä kertaa syynä ovat olleet jatkuvat kiireet yo-kirjoitusten taholta; lukemista riitti etenkin psykologiasta. En sano, etteikö aikaa olisi toki lukemiselta jäänyt, vaikka suuri osa siitä vierähtikin esseiden kirjoitteluun ja muuhun enemmän tai vähemmän olennaiseen kertaamiseen. Tämä loppu aika tuntui kuitenkin valuvan lieveilmiöiden kuraan - loputonta pakokauhua, yöttömiä öitä, pirujen seinille maalailua suurilla sudeilla ja muuta mukavaa on harrastettu olan takaa etenkin viime kesän mittaan. Vihdoin saan laskea kynän hetkeksi pöydälle ja keskittyä pää-aineeseen eli elämään. Tämän tulisi tarkoittaa myös hiukan aktiivisempaa päivitystahtia, jota olen ajatellut terästää heittämällä kehiin 30 day book challengen, jonka toteuttamista olen miettinyt jo jonkin aikaa. Muutenkin Sanojen aktivointi on ollut to duu-listalla jo pitkän tovin, sillä jostain kumman syystä olen suoltanut viimeiset kuukaudet määrättömän pinnallista tekstiä kaikesta maan ja taivaan välillä. Ehkäpä nyt ylioppilasrutistuksen ensimmäisen osan jälkeen on hyvä vähän vakavoitua.

Mutta kuten sanottu, olen huomannut bloggausideoideni käsittelevän yhä enemmän kirjallisuutta, samoin kuin menneiden tekstienkin. Niinpä tuntuu varsin kelpo siirrolta aloittaa 30 day book challenge näin syksyn ja uuden alun ja lopun ja sateen ja kaiken mahdollisen (ja etenkin mahdottoman!) kunniaksi. Varsinaisesti tämäkin lienee naamakirja-juttuja, mutta koska en vieläkään ole sisäistänyt lafkan syvintä ideaa, toteutan haasteen täällä. Joten tästä menee.

Day 1: Favorite book
Day 2: Least favorite book
Day 3: Book that makes you laugh out loud
Day 4: Book that makes you cry
Day 5: Book you wish you could live in
Day 6: Favorite young adult book
Day 7: Book that you can quote/recite
Day 8: Book that scares you
Day 9: Book that makes you sick
Day 10: Book that changed your life
Day 11: Book from your favorite author
Day 12: Book that is most like your life
Day 13: Book whose main character is most like you
Day 14: Book whose main character you want to marry
Day 15: First “chapter book” you can remember reading as a child
Day 16: Longest book you’ve read
Day 17: Shortest book you’ve read
Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like
Day 19: Book that turned you on
Day 20: Book you’ve read the most number of times
Day 21: Favorite picture book from childhood
Day 22: Book you plan to read next
Day 23: Book you tell people you’ve read, but haven’t (or haven’t actually finished)
Day 24: Book that contains your favorite scene
Day 25: Favorite book you read in school
Day 26: Favorite nonfiction book
Day 27: Favorite fiction book
Day 28: Last book you read
Day 29: Book you’re currently reading
Day 30: Favorite coffee table book

Alku aina vaikeaa?

Kuva: Risingshadow.fi

Lempikirjan nimeämisen dilemma ei liene niitä pienimpiä, tämä pätee myös itseeni. Jos nyt kuitenkin joku pitäisi mainita, olisi se todennäköisesti ensinnäkin lempikirjailijani John Ajvide Lindqvistin tuotantoa. Ja vielä todennäköisemmin vanhempaa sellaista. Tämä veisi ajatukset luonnostaan kirjailijan esikoisteokseen. Ystävät hämärän jälkeen oli oikeastaan ensimmäisiä ei-niin-fantasiamaailmaan-sijoittuvia kirjoja joita olen lukenut. Halusin niin sanotusti "kokeilla siipiäni" myös muiden kaunokirjallisten tuotosten kuin vain scifin ja fantasian parissa. Tutustuttuani takakanteen (vampyyrejä, zombeja, rikollisuutta) napsahdin pakko lukea -moodille ja aloin rivi riviltä etenemään kohti ehkä miellyttävintä kokemaani loppua. Kuten arvata saattaa, suosittelen opusta luettavaksi, etenkin jos Twilight pännii ja zombiet maailmassamme -ideasta irtoaa kiksejä. Sen sijaan varoitan katsomasta elokuvaversiota; ensinnäkin elokuvasta on jätetty vähintään puolet tuosta 500 sivun kauneudesta pois, ja filmille on kelpuutettu vain ne kaikkein ihmissuhdepainoitteisimmat kohtaukset. Lisäksi kirjailijan tekstuaalinen ilmaisu on jotain niin antoisaa, ettei sitä sovi sivuuttaa näyttelijöiden mongerruksen alle. Jahka ruotsin kielen taitoni on tarpeeksi (hyvin arvosteltu älläksi, tai siis) kehittynyt, olisi tämä tarkoitus lukea myös alkuperäiskielellä.

Sivuja sanoissa

Aikoja aikojen perään olen suunnitellut kirjoittavani blögiin enemmän kirjallisuudesta, jota tulee kulutettua siinä määrin että muutama pienkustantamo onnistuisi elättää. Nyt kerrankin repäistään kirjallisuus esseen merkeissä; aiheena varsin hyvä alkupotku mahdollisesti jatkuville kirjallisuuspostauksille - Nabokovin Lolita, iki-suosikkini ja kahvipöytäshokeeraaja. Suosittelen toki myös kukkahatuille, kuten kirjailijan muutakin (lievästi aliarvostettua) tuotantoa. Alla vellova tuotanto on kaiken selkeyden nimissä siis äidinkieli 5 -kurssin produktiota.

Kahden tulkinnan kansalainen

Vuonna 1955 Vladimir Nabokov ponkaisi suuren yleisön tietoisuuteen uuden ajan alkua ounastelevalla romaanillaan, jonka teemaa hän oli kehitellyt jo vuosia aikaisemmin Lumooja-novellissaan. Teokset ovat hyvin samankaltaisia; molempien pääteema on ihmisläheinen, himon ja omistushalun kurimuksia valottava tutkimus psyykeen pimeälle puolelle. Lolita oli ilmestyessään suuren luokan keskustelunherättäjä – ajankuvalle tyypillinen rempseä nuorisokulttuuri kukoisti, jolloin ensimmäistä kertaa alettiin myös havainnoimaan niin sanottuja turmiollisia piirteitä aikuiseksi kehittyvien lasten keskuudessa. Romaanissaan Nabokov esittää tilanteen kärjistetyllä tavalla, samalla käsitellen jo valmiiksi tulenarkaa aihetta. Voidaanko näillä tekijöillä kuitenkaan kokonaan perustella Lolitan bestseller -asemaa ja vuosikymmeniä jatkunutta paikkaa kiistanalaisena keskustelunavaajana? Tässä esseessä rohkenen epäillä näiden väitteiden lisäksi myös romaanin arvoa ainoastaan viihteellisenä teoksena, vaikka kirja onkin saavuttanut suosiota myös paperikantisena kioskierotiikka-sarjojen spektaakkelina.

Tekstin perusasetelma määrittää pitkälti teoksen skandaali kelpoisuuden ja tämän kautta myös ensimmäisten kuukausien myyntilukemat; luonnollisesti jo valmiiksi paheksuttu aihe herättää mielenkiintoa ja keskustelua. Nabokovin teoksissa yhtenään toistuva nuoren tytön ja keski-ikää lähesyvän miehen suhde on parhaimmillaan juuri tätä. Kirjan ilmestymisen jälkeen termi ”lolita” onkin hiljaisesti hyväksytty tarkoittamaan esikypsää tyttölasta, vaikka tosiasiassa itse teoksessa kyseisestä olennosta käytetään nimitystä ”nymfetti”. Jo tämä yleisön epätarkkuus osoittaa millä mentaliteetilla kirjaa on koko sen olemassa olon ajan lähestytty. Aihe koetaan niin alhaiseksi ja kauhistuttavaksi, ettei teosta kyetä edes lähestymään vailla tiettyä ennakkovarausta; juuri nämä oletukset tarinan luonteesta ovat toisaaltaan nostattaneet teoksen viihdearvoa. Jos suuri yleisö onnistuisi näkemään Lolitassa muutakin kuin vain halveksittavan miehen ja tyttörukan sekä heidän välillään vallitsevan katalan alistussuhteen, lankeaisi teos lopulta psykologisesti pohtivien romaanien loputtomaan kuiluun. Näin se ei kuitenkaan tee, sillä tarina etenee ikään kuin kahdessa tasossa, joista vain toista on käytännössä yhden lukukerran aikana mahdollista seurata; niin sanotulla alemmalla, helposti havaittavalla tasolla korostuu juonen tragikomedinen muoto ja tekstin vivahteikas kieli. Toisella, vaikeammin avautuvalla tasolla lukija löytää juuri sen ulottuvuuden, jota uskon Nabokovin tavoitelleen; teos suorastaan pursuaa allegorioita, joiden olemassaolo luo pienen mutta tarpeellisen vivahteen, joka erottaa Lolitan puhtaasti ajanvietteellisestä kirjallisuudesta.

Nabokovin taito yhdistää monisävyistä, sekä romanttisia että realistisia vivahteita pulppuavaa kieltä saa aiemmin mainitut vertauskuvat ikään kuin nousemaan tehokkaammalle tasolle; näin ollen ne eivät ole ainostaan koruja, kirjailijalle tyypillisiä monimutkaisia ja harhailevia lauserakenteita vaan myös pohdintoja ihmismielestä. Ne ovat myös yksi perustelu teorialle, jonka mukaan Lolita on uskottava, lähes satiirinomainen ajankuvaus 1950-luvusta. Kirjan hahmot kätkevät tarinan aikana tapahtuvaan kehityskulkuunsa pintakuivan kuoren alle vertauskuvia niin Euroopan ja Amerikan suhteista kuin elokuvistakin. Kulttuurien kohtaamista edustavat Doloresin äidin, ”vanhan Hazen” ja päähenkilö Humbertin suhde; Humbert Humbert, sivistynyt eurooppalainen herrasmies höynäyttää pinnallista ja ignoranttia Hazea pahan kerran ja vie tämän tyttären omaan käyttöönsä. Asetelmasta on nähtävissä lähestyvä suurvaltojen välien kiristyminen ja epäluulo, jotka luovat synkän varjon myös teoksen henkilöiden välille. 

Doloresin harrasteet - elokuvat, teatteri ja tennis - taas osoittavat Humbert Humbertin kiihkeää omistushalua, jonka itse lopulta tulkitsen ennemminkin kaipuuksi lapsuuden rakkautta Annabelia kohtaan. Päähenkilöstä on näin ollen löydettävissä myös inhimillisempi puoli, jonka tavoitteena ei ole nuorempiensa turmelu ja hyväksikäyttö; lopulta Humbert H. on tragikomedinen hahmo, joka ei sietänyt lapsuuden lemmittynsä menetystä, ja yrittää nyt epätoivoisesti kutsua tämän viatonta henkeä nykyajan kieron mutta pirullisen fiksun tyttölapsen viehättävään ruumiiseen.

Näin kirjoitat esseen täydellisessä flow-tilassa

Flow-tila on siis kuume. Ajantaju humisee korvissa samaan tapaan kuin kirjojen harjut. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa kuumeen korkeuden vaikuttavan suoraan verrannollisesti tekstin syvyyteen. Tai ainakin aineiston yhteiskuntakriittisyyteen. Jos kuumetta ei syystä tai toisesta ole saatavilla ja aikaa on alle pakotusrajan, suositeltavat vaihtoehdot ovat lohduttomaan paniikkiin heittäytyminen tai Anti-viisausteen nauttiminen, mieluiten useita kuppeja peräjälkeen. Myös Tiibetiin lähteminen inspiraatiota etsimään voi auttaa, mutta vain jos laiskuusrajasi on valmis joustamaan muutaman kuukauden. Varoituksen sanana - samalla matkalla voi myös löytää itsensä, jos hänet nyt ylipäätään on kadottanut. Pakko myöntää, että itse en tunne halua aktiiviseen varjoni etsintään, sillä melko varmasti se lymyää täysin mahdottomassa paikassa. Hyviltä ehdotuksilta kuulostavat muunmuassa Mariaanien hauta ja Afganistanin konfliktialueet.

Ehkä huomasitte että en ole päivittänyt vuoteen. Tämä ei johtunut kiireestä, vaan silkasta laiskuudesta.

[Huononmiehen lisänä kuvaavaa musiikkia Pintandwefallilta.]




Sademetsän kansalaiset kiittävät.

Tyhjänpäiväisiä päivityksiä

Tiistaina palatessani kotiin kaupungista (suoraan sanoen en täysin muista vierailuni syytä) havaitsin pitkästä aikaa asuvani elävässä kaupungissa. Yleensä arkipäivisin kello neljän ja viiden, siis töistä ja koulusta palaamisen aikaan, bussit ovat kaiken kellokorttimaisen harmauden tyyssijoja, jotka eivät erityisesti herätä mielenkiintoa mistään kuvakulmasta tarkasteltuna.
Kuitenkin, jostain syystä silmiini osui romanialaiselta vaikuttava vanha nainen lappunsa ja pahvilaatikkonsa kanssa. Osuvasti kyltissä luki jotain viisi lapsiseen perheeseen ja työttömyyteen viittaavaa tulkittuna lähes tyydyttävällä suomen kielellä. Nainen tarjosi pahvilaatikkoaan joka suuntaan ohikulkijoille. Vain pari euron kolikkoa ja yksi pullonkorkki risteili pohjalla.
Bussiin päästyäni kuuntelin takanani keskustelevia ihmisiä. Joku huusi kännykkään, toinen jutteli ilmeisesti äityyden ja autuuden häilyvästä rajasta, ja siitä miten suklaata on vaikea syödä veitsellä ja haarukalla, etenkin paperin läpi. Linja-autoissa auvautuvia kanssaihmisiä kuuntelemalla saa aivan omanlaisensa kuvan maailmasta, elämästä ja sellaisista syvällisyyksistä. Bussin pysähtyessä liikennevaloihin katselin kadulle, jossa virkavallan lojaalinpuoleinen edustaja sakotti kaksikymmentä vuotta itseään nuorempaa viatonta kuskia, joka oli täräyttänyt Toyotansa suuremman pakettiauton takapuskuriin.

Kuten kuvasta huomaa, valaiden suojelu on nyt aloitettu myös Tammerkosken läheisyydessä.

Kuluttajahelvetti

Näin Joulun alla tavaravuori vintin nurkassa kasvaa ja lompakko laihtuu. Sama meno jatkuu juhlapyhän jälkeen tammikuun loppuun saakka; koko ruljanssi päättyy kaikkea muuta kuin näyttävään perikatoon - ihmeen kaupalla rahaa riittää vuokraan ja muonitukseen, vaihtoehtoisesti vain jompaankumpaan. Joulua edeltävää kulutushelvettiä ei tosin helpota anteliaat lahjukset isovanhemmilta ja kaukaisilta sukulaisilta. Kuitenkin suuren juhlapyhän kynnyksellä tulee hankittua jotain perusteella "no kun nyt kerrankin on varaa". Joopa joo, maaliskuussa on toinen ääni kellossa.

Ei sillä että minulla mitään Joulua vastaan olisi - toisin kuin suurella osalla murrosikää potevista teineistä, joiden Jouluinen puku on aivan yhtä innoittava kuin Juhannuksenakin; mustaa, mustaa ja mustaa. Mustaa yllään kantavat myös aikuiset, joita kylmässä ilmassa sähköistyvät hiukset ja joululahjojen hankinnat stressaavat; myös työpaikan pikkujouluissa sattunut kännisankarointi kalvaa työsuhteita ja Punaisen Ristin feissarit kävelykadulla saavat omatunnon kolisemaan. On se raskasta. Mutta sentään on lunta. Ja oikeasti pakko huomauttaa, nyt on se aika vuodesta jolloin voitaisiin haudata hetkeksi se jatkuva onnettomuus ja synkistely. Onhan se paljon pyydetty, ja joillekin maailman rauhan saavuttaminen voi tuntua kevyemmältä tehtävältä, mutta ihan vaan sen maagisen Joulu tunnelman ja stressin helpottamiseksi, iloa pöytään lanttulaatikon seuraksi.

YUP - tavaroiden taikamaailma

Hyvää päivää, minä olen supermarketopas Ken!
Sinä kysyt mistä onnen löytää, minä kerron sen:
mainioilla ostosvainioilla onni asustaa,
oi sitä, joka onnen saa: paketteihin turvalukon taa
sen kaiken kätkee hän
ja ilosta itkahtaa...

Tavaroiden taikamaailma
seikkailuun kutsuu sinua!
Jos johdatus tänne toi
et enää koskaan tahdo pois.

Sport-osastolla parannella voi jäseniään:
herra hankkii rumalle rouvalleen kauniin irtopään,
sata neliötä saunaa, sellofaanisängyt lauteilleen,
leipää ja liput sirkukseen, kaiken tuon kuin tyhjää vaan!
Ja sitten toistamiseen
Rooma poltetaan...

Tavaroiden taikamaailma
seikkailuun kutsuu sinua!
Jos johdatus tänne toi
et enää koskaan tahdo pois.

Tuotetta, jota et ainakin kerran elämässäsi tarvitse,
ei ole - ainakaan ei meilläpäin
siis ota kärry ja laula näin:

Tavaroiden taikamaailma
seikkailuun kutsuu sinua!
Jos johdatus tänne toi
et enää koskaan tahdo pois.

Ei kivaa, ei edes vähän-kivaa

No ei ollenkaan. Viime perjantaina iski aivan hillitön vilu, kuumemittari kertoi että lämpöä oli 38 astetta. Lauantai aamuna värjöttelin astetta korkeammassa kuumeessa, sunnuntaina samaan aikaan olinkin jo sairaalan päivistyksessä, johon jonotin ulkona 20 minuuttia monen asteen pakkasessa, sillä oireeni viittasivat (yllätys yllätys) possunuhaan, ja eihän sellasia potilaita voi marssittaa aulan läpi, ei vaikka millainen kuume olisi. Odotettuani aikani kiltti vartia huomasi tuskani ulkona ja toimitti minut ja hengityssuojaimen odottelemaan käytävälle. Huomattiin että mitään H1N1 painajaista ei ollut havaittavissa, mutta jotain muuta kuitenkin. 3 Päivää vietin sairaalassa; ensimmäisen aikuisten puolella tipassa, loput lastenosastolla. Yläkerran aikuistenosasto veti masentavuudessaan miltei vielä pidemmän korren kuin Osasto 21; mummot kuorsasivat yöllä ja pitivät uhkaavia tukehtumisääniä ja televisiosta katsottiin taukoamatta Punaista lankaa. Lastenosastolla onneksi pääsin pieneen huoneeseen, jossa sain olla suurimman osan ajasta yksin. Tänään pääsin pois, mukanani kaksi reseptiä. Nyt aloin selailemaan lääkkeideni yhteisvaikutuksia. No, eihän tätä saa liian helpoksi päästää.

Minä todella vihaan sairastelua.

Pussillinen tavaraa

Muistan kun lapsena Vappuisin läheiselle torille tuotiin vanha, hailakan punainen pomppulinna ja pieni, hytisevä ja natiseva maailmanpyörä. Tietenkin paikalla oli myös tohvelimyyjiä ja vappuvipperöitä. Nyt kun myöhemmin sitä ajattelen, en osaa tarkalleen sanoa oliko tunnelma koskaan iloinen, edes hilpeä. Muistan kun äiti maksoi minut siihen pelottavaan, kolmen metrin korkeuteen nousevaan maailmanpyörään. Harmaa posetiivari paineli nappuloita pienessä kopissa, johon mies juuri ja juuri mahtui. Pyörä nytkähti, ja sen kaikki kolme koria heiluivat holtittomasti. Eihän se mikään London Eye ollut, mutta nauroin silti.
En oikein tiedän liittyykö tämä mihinkään, ei se taida. Mutta sitä mietein tänään kävellessäni keskustassa jouluvalojen keskellä. Jäin tuijiottamaan ravintolan ikkunaa; sisällä oli lämmintä, perhe nautti ruuastaan pehmeillä plyysi päälysteisillä penkeillä istuen. Taustalla tarjoilijat sinkoilivat minne sattuu kuin taivaalta tippuvat lumihiutaleet. Seiniä peittävät pullot kiiltelivät lämpimän värisinä, baarimikko tiskin takana rupatteli asiakkaan kanssa. Ihmiset takanani kävelevät ohitseni, näen heidän katseensa ikkunan heijastuksista. Ihmetteleviä ja samalla pelästyneitä, kiireisiä. Harmittaa kun myöhästyin bussista, harmittaa kun on niin ikävä. Toisaalta päivät menevät nopeasti, tuntuu että en ehdi. Tuntuu että en ehdi parantua. Kotiin päästyäni syön kylmän pitsaviipaleen, ja puhun Hänen kanssaan puhelimessa. Isovanhemmat ovat kylässä, pyytävät vilauttamaan uutta selloa, "jos vaikka soittaisit meille". Rakastan kun ihmiset kysyvät tuollaisia. Saan näyttää mietteliäältä, ja he odottavat silmät kiiluen. Jos minulla olisi pitkä, vaalea parta, sukisin sitä. Myönnyn mairealla äänellä "mno, kerrankos sitä". Menen nyt hakemaan sen soittimen, katsotaan sitten.

Video kerrassaan ihana kappale Her morning elegance Oren Lavielta. Kuunnelkaa sitä sellosooloa.