Tiistaina palatessani kotiin kaupungista (suoraan sanoen en täysin muista vierailuni syytä) havaitsin pitkästä aikaa asuvani elävässä kaupungissa. Yleensä arkipäivisin kello neljän ja viiden, siis töistä ja koulusta palaamisen aikaan, bussit ovat kaiken kellokorttimaisen harmauden tyyssijoja, jotka eivät erityisesti herätä mielenkiintoa mistään kuvakulmasta tarkasteltuna.
Kuitenkin, jostain syystä silmiini osui romanialaiselta vaikuttava vanha nainen lappunsa ja pahvilaatikkonsa kanssa. Osuvasti kyltissä luki jotain viisi lapsiseen perheeseen ja työttömyyteen viittaavaa tulkittuna lähes tyydyttävällä suomen kielellä. Nainen tarjosi pahvilaatikkoaan joka suuntaan ohikulkijoille. Vain pari euron kolikkoa ja yksi pullonkorkki risteili pohjalla.
Bussiin päästyäni kuuntelin takanani keskustelevia ihmisiä. Joku huusi kännykkään, toinen jutteli ilmeisesti äityyden ja autuuden häilyvästä rajasta, ja siitä miten suklaata on vaikea syödä veitsellä ja haarukalla, etenkin paperin läpi. Linja-autoissa auvautuvia kanssaihmisiä kuuntelemalla saa aivan omanlaisensa kuvan maailmasta, elämästä ja sellaisista syvällisyyksistä. Bussin pysähtyessä liikennevaloihin katselin kadulle, jossa virkavallan lojaalinpuoleinen edustaja sakotti kaksikymmentä vuotta itseään nuorempaa viatonta kuskia, joka oli täräyttänyt Toyotansa suuremman pakettiauton takapuskuriin.
Kuten kuvasta huomaa, valaiden suojelu on nyt aloitettu myös Tammerkosken läheisyydessä.
