Ota pois.

Ulkona 22'c, kädet haisevat metallilta, housujen nappi hiertää, takaraivoa kutittaa, ei yhtään mitään tekemistä. Kaikki on huonosti. Menen pesemään kädet. Hinkkaan sormet verille teräsvillalla. Parempi. Kiedon pari laastaria hiertymiin ja palaan työpöydän ääreen. Ei oikeastaan yhtään mitään sanottavaa. Muuta kuin että taas haluan pois. Olen lopen kyllästynyt tylsiin arkipäivä iltapäiviin, kun kellon viisarit muuttuvat tahmeaksi liejuksi, ja hitaasti kuluvat tunnit liettyvät toisiinsa. Pitäisi tehdä kirja-arvosteluja, lukea terveystiedon tenttiin ja ruotsin testiin. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Käyn ulkona ja hypin trampoliinilla. Lapsena se tuntui erilaiselta. Ei ole ketään kenen luo mennä, ei ole ketään kenen kanssa puhua puhelimessa tai istua Jussikan terassilla. Toiset lähtee Grenoblehen, toiset Venetsiaan, toiset toivovat hartaasti pääsevänsä Tampereelle. Elämä on kertakaikkiaan hyvin epäreilua. Huomenna pitää herätä aikaisin, ja elämä on vielä epäreilumpaa.



Kuvat, © minä. Kuvissa Janna, Iitun muisto.

It-ket-tää-kö si-nu-a-kin yk-sin yöl-lä?

Nyt ensimmäisen suhteeni vuosipäivän lähestyessä.

Kuten useat muut, emme tavanneet baarin kulmapöydässä, emme nelosen aamuyön parinhaku chatissa, emme oopperajuhlissa. Oli kylmä, kylmin päivä jota olen koskaan elänyt. Silti minulla oli lämpimämpi kuin koskaan. Oli musiikkia seedee-levyllä, oli lauseita kitalaessa. Levy vaihtoi käsiä, "tää on eurooppajulkaisu", "nii on mutta ei siellä ollut muuta". Riuhtaisen levyn takaisin ja nyrpistän nenääni. Saman päivän iltana nukahdan ensimmäistä kertaa vuosiin kyyneleittä.

Parin viikon päästä sama ihminen suuressa tilassa. "Halaa mua, saat anteeksi että haukuit mun levyä", ja kankea, varovainen halaus. Monia kuukausia, kerran ystävän luona samaan aikaan, miljoonia lauseita takana, vaan ei sitä tärkeintä. Ystävä juoksee portaikkoon itkemään, ihmiseni perässään. Istun sohvalla yksin. Kyynel tippuu peessille sohvatyynylle. Ehkä hän ei vaan välitäkkään, minä tyhmä luulen. Silti uskon, vaikka en sitä nyt muistakkaan. Ja he tulevat takaisin, ja minä itken. Ja itken. Hän kietoo kätensä ympärilleni ja kantaa minut vessaan. Istuu pytyn kannelle. Nostaa minut syliinsä. Pitää hiljaa kiinni ja hyssyttää. Moottorisuu on synnynnäinen vika. Painaudun vastaan, pyydän anteeksi. "Ei sun tarvitse pyytää mitään anteeksi". Miljoonat lauseet muistuvat mieleen, lohtu, usko ja toivo, yöt hymyssä suin nukahtaen, kuivat kyyneleet. Hetki on oikea, sanon sen. "Et sä tiedä, kuinka paljon rakastan sinua, kaikkea sitä mitä olet, jokaista hymyäsi, jokaista sanaasi. En ole koskaan ollut näin iloinen, kun olen ollut saadessani tuntea sinut. Ole niin kiltti, älä mene pois.", hetki, "en menekkään", ja hän painaa minut vasten rintaansa. "Minä rakastan sinua."

Tämä vuosi on saanut minut uskomaan elämän puhtaan valkoiseen puoleen, joka loistaa kauniin viattomana jokaiselle, joka vain avaa silmänsä sille. Tämä vuosi on sisältänyt laitoksia, uskoa, kyyneleitä, hymyä, naurua, tuskaa, kolareita, piilottelua, elämää ja ennen kaikkea, rakkautta. Haluan sen jatkuvan ikuisesti, olen aina halunnut. Tämä on minun paikkani, sinun vierelläsi.

Ruma kauneus

Tänään istuessani paikallisessa bussissa matkalla kotiin, kuuntelin sivukorvalla kahden nuoren tytön (ilmeisesti) muotilehden selailua. "Kato kuin laiha toi on", "vähän mäki haluaisin olla tollanen!", "Mun rinnat on kasvanut vaikka oon laihtunut", langanlaiha naisen alku kertoi kloonia muistuttavalle kaverilleen. Miksi ihmissilmää mielyttävät ohuet vyötäröt tekstiilien verhoilemana, kuulaat kasvot ja silkkiset hiukset? Milloin kauneuden tavoittelusta tulee sairasta? Oma mielipiteeni, jota olen usein miettinyt, muotoillut uudelleen, perustellut, puolustellut ja esittänyt kohteliaammin on, että kun voit katsoa peiliin ja sanoa "jestas, olempa muuten ihana", voit kehua jo muitakin. Koska kaikki ansaitsevat tulla rakastetuiksi, niin eikö kannattaisi aloittaa itsestään, ihmisestä, jonka tuntee paremmin kuin kukaan muu? Ei ihme että nuoret kärsivät huonosta itsetunnosta ja ahdistuvat, kun media tuputtaa kuvaa täydellisyydestä joka puolelta. Aina lusevampi, aina kalpeampi, aina "kauniimpi". Vai onko?

Samuli Putro - Kansikuvapoika

Kansikuvapojalla on oltava hampaat
Vetoava hymy
Ja tarttuva nauru
Kupliva luonne
Vartalo hoikka
Läskit ei käy paitsi koominen läski
Kansikuvapojalla hiukset on vahvat
Kampaus vaihtuu harva se päivä
Suorassa nenä, jyhkeä leuka
Lantio kapea kuin matadorilla
Vai mitä äiti?
Kansikuvapojalla on tiukat farkut
Se osaa laulaa ja näytellä
Missien ystävä, mallien kamu
Pakkaa laukun ja lähtee Jenkkeihin
Kansikuvapojalla on kuulas iho
Voittajan aura eikä se liho
Sitten kun tuun isoksi mä tahdon olla
Samanlainen idoli
Jolla ihmissuhde hajoaa
Se on työnkuva
Kansikuvapoika on myös haavoittuva
Vai mitä äiti? Vai mitä äiti?
Etusivun tyttö mulle silmää iski
Mä tahtoisin sen tavata ja saada nimmarin
Jakoi niitä eilen levyosastolla
Turvamiesten kanssa vähissä vaatteissa
Etusivun tytöllä on leikatut rinnat
Litteä vatsa ja päihdeongelma
Ilmainen känni ja rutkasti rahaa
Koira ja haaveena saada lapsia
Etusivun tytöllä on kuulas iho
Se hymyilee niin leveästi ettei liho
Sitten kun tuun isoksi mä tahdon olla
Ikonien ikoni
Jolla ihmissuhde hajoaa
Se on työnkuva
Etusivun tyttö on myös haavoittuva
Vai mitä äiti? Vai mitä äiti?
Mä en tahdo tuottaa sulle pettymystä enää
Tiedän että toivot minun parastani
Katso mua silmiin
Lupaan että loistan
Ihanasti äiti, sä tulet olemaan
Ylpeä
Kansikuvapojalla on kuulas iho
Voittajan aura eikä se liho
Sitten kun tuun isoksi mä tahdon olla
Samanlainen idoli
Jolla ihmissuhde hajoaa
Se on työnkuva
Kansikuvapoika on myös haavoittuva
Vai mitä äiti? Vai mitä äiti?

Enkeli tihkusateessa, lahna sängyssä.

Ian pudotti muutaman fosfori harkon polttoaine eriöön ja sulki luukun. Samassa hän kuuli viereisen koneen moottorin hurahtavan käyntiin.
-Ian, vauhtia! Mennään jo! Rins, Ianin koeputkessa syntynyt pikkuveli huusi. Ian huokaisi ja kiipesi oman hybridinsä ohjauskuoreen. Hän kaivoi sytyttimen taskustaan ja työnsi sen lukkoon, joks napsahti auki ja käynnisti suuren, valkoisen Firidi-kunnan taivaan kyntäjän. Hologrammi ohjausalusta riitteineen kytkeytyi päälle ja ilmoitti yhdistävänsä Lunikiin, madonreikään, josta näki sodan toisen puolikkaan ulottuvuuteen. Ian antoi komennon ja Rins syöksyi taivaalle aluksellaan, Ian perässään, Sininen yö-taivas levittäytyi joka puolella. Pari suikaa pörräsi Fridi-kunnan kilometrien pituisen pää-hybridi aluksen ympärillä, jonka yhdeksännestä pää-eriöstä veljekset olivat juuri syöksyneet hajanaisten yöpilvien sekaan.

Terminal Heavens Rock niminen raapale aamuiselta scifiä käsitelleeltä äidinkielen kurssilta.

J0skus vain tuntuu että on yksin. Tai että kaikki rakkaus, mitä minulle siunaantuu, onkin halpaa silmänlumetta, valmiina valumaan alas viemäristä eilisen kahvin mukana. Mitä sitten, kun valhetelu on ainoa tapa pitää ihmiset luonaan, koska raja tulee vastaan? Masennus on kansantauti.

Eilenkin, istuessani Anniksen vintillä, vanhojen, hauraiden patjojen keskellä, tunsin taas suurta rajottuneisuutta kommunikointiin. Avauduin viereiselle pojalle elämäni kriisesitä, tosin, en tuntenut tätä, joten tuskimpa esitelmäni sai sen suurempaa kuulijakuntaa.