Pussillinen tavaraa

Muistan kun lapsena Vappuisin läheiselle torille tuotiin vanha, hailakan punainen pomppulinna ja pieni, hytisevä ja natiseva maailmanpyörä. Tietenkin paikalla oli myös tohvelimyyjiä ja vappuvipperöitä. Nyt kun myöhemmin sitä ajattelen, en osaa tarkalleen sanoa oliko tunnelma koskaan iloinen, edes hilpeä. Muistan kun äiti maksoi minut siihen pelottavaan, kolmen metrin korkeuteen nousevaan maailmanpyörään. Harmaa posetiivari paineli nappuloita pienessä kopissa, johon mies juuri ja juuri mahtui. Pyörä nytkähti, ja sen kaikki kolme koria heiluivat holtittomasti. Eihän se mikään London Eye ollut, mutta nauroin silti.
En oikein tiedän liittyykö tämä mihinkään, ei se taida. Mutta sitä mietein tänään kävellessäni keskustassa jouluvalojen keskellä. Jäin tuijiottamaan ravintolan ikkunaa; sisällä oli lämmintä, perhe nautti ruuastaan pehmeillä plyysi päälysteisillä penkeillä istuen. Taustalla tarjoilijat sinkoilivat minne sattuu kuin taivaalta tippuvat lumihiutaleet. Seiniä peittävät pullot kiiltelivät lämpimän värisinä, baarimikko tiskin takana rupatteli asiakkaan kanssa. Ihmiset takanani kävelevät ohitseni, näen heidän katseensa ikkunan heijastuksista. Ihmetteleviä ja samalla pelästyneitä, kiireisiä. Harmittaa kun myöhästyin bussista, harmittaa kun on niin ikävä. Toisaalta päivät menevät nopeasti, tuntuu että en ehdi. Tuntuu että en ehdi parantua. Kotiin päästyäni syön kylmän pitsaviipaleen, ja puhun Hänen kanssaan puhelimessa. Isovanhemmat ovat kylässä, pyytävät vilauttamaan uutta selloa, "jos vaikka soittaisit meille". Rakastan kun ihmiset kysyvät tuollaisia. Saan näyttää mietteliäältä, ja he odottavat silmät kiiluen. Jos minulla olisi pitkä, vaalea parta, sukisin sitä. Myönnyn mairealla äänellä "mno, kerrankos sitä". Menen nyt hakemaan sen soittimen, katsotaan sitten.

Video kerrassaan ihana kappale Her morning elegance Oren Lavielta. Kuunnelkaa sitä sellosooloa.

Hymyiletkö vielä?

Olin täysin suunnitellut hautaavani kyseisen blogin roskapostien alle ja unohtaa. Erikoisten tapahtumien sarja kuitenkin sai minut kirjoittamaan jälleen. Ehkä olen nyt vihatumpi kuin koskaan ennen, ehkä olen muuttunut. Olen saanut osakseni paljon (jopa vihaisella äänensävyllä) esitettyä kritiikkiä hallitsemattomista auvautumisistani. En sano etteikö sellainen vaikuta ihmiseen kuin ihmiseen, mutta toisaalta, kaikkia ei voi mielyttää. En halua lajitella ihmisiä "ilkeisiin", "rohkaiseviin" ja "iljettäviin", mutta teen niin kuitenkin. Ihme kyllä kiitostakin on tullut, jos jonkinlaisista pätkistä. Näiden parin kuukauden aikana sattuneista ja tapahtuneista esityksistä on turha tehdä selkoa sen enempää. Nyt viettäessäni sairaslomaa, odotan Joulua. Silloin nähdään taas, ollaan yhdessä ja murheet jäävät taa. Kaikelle on yksi syy, elämää suurempi ikävä. Niin siinä aina käy, onneksi.

Itkevä tyttö - Sairaana... edelleen

Minulla on tapana
tiskata paljon
ja hukuttaa kyyneleeni
saippuaveteen

 Jokainen metri jokainen sentti
 jonka kuljen kadulla
 Ne ovat minulle liikaa
 ne ovat minulle liikaa

Minulla on tapana
istua suljettujen verhojen takana
ja vaipua vaipua
unohduksiin

 Minä en ole pitkävihainen
 ja ainoa jonka kanssa
 en koskaan tehnyt sovintoa
 olin minä

Joulukuu:
sairaana edelleen
Joulukuu:
sairaana edelleen