Lainauksia

"Puhe ylioppilaille
Rakkaat stuidit! Carpe Diem, mutta muistakaa kondomi.
Elämä ilman latinaa on kuin kevään humalaisen ylioppilaan ejaculatio praecox, ennenaikainen laukeaminen, puiston hämärässä. Kaikki tuntuu proosalliselta, olo on jotenkin tyhjä ja tulevaisuus avautuu avoimena haavana. Toukokuun hämärässä viriili ylioppilas vetää housuja jalkaansa ja kysyy itseltään, miksi ei koskaan kirjoittanut latinaa.
Mutta nou hätä, pupuset! Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia latinan heviä settiä. Ennenaikaisen laukeamisen jälkitunnelmissa nuoren ylioppilasjampan kannattaa vain todeta kirkkoisä Augutinuksen sanoin: "Humanum fruit errare, diabolicum est per anomisatem in errore manere!"
Erehtyminen on siis inhimillistä ja on suorastaan saatanallista pitäytyä sinnikkäästi erehdyksessään. Sivistynyt ylioppilasneito ymmärtää aina ennenaikaisesti lauennutta latinistia ja saattaa heittää itsekin kevyttä läppää lainaamalla vaikka filosofi Senecaa: "Ignis quo clarior fulsit, citius extinguitur." Mitä kirkkaammin liekki palaa, sitä pikemmin se palaa loppuun."

Tämän pätkän on kirjoittanut arvon Ruben Stiller, muunmuassa Levyraadista, joka pyöri vielä lapsuuteni päivinä, tuttu kasvo. Tämä tekstin pätkä on bongattu Imagen numerosta 4/2009, ja liitetty blogiini kulttuuritutkimuksen nimissä, jota olen viimepävinä harrastanut, Hänen karatessa kiinalaisten huorien keskelle Shanghaihin. Toivon Hänen palaavan yhtenä kappaleena kotiin.

Kuva © Helsingin Sanomat

Päivän annos unohdusta.

Eilen join greippimehua ja otin lääkkeet. Seuraava asia mitä tiesin oli tuskan hiki ja kova pyöritys pääni sisällä. Paniikkikohtauksia ja pelottavia ajatuksia. Nukahdin peläten kuolemaa. Ja aamulla heräsin sekavan sängyn pohjalta. Onneksi, toisaalta.

Tänään en ollut koulussa. En yksinkertaisesti uskaltanut lähteä kotoa, pelkäsin että heikotus alkaa taas. Jos vaan lepään tämän päivän. Ehkä se on hyvä idea.

Olen jo pitkään miettinyt yhtä asiaa. Aina kun tutustun ihmisiin, he sanovat ettei heillä ole koskaan mitään tekemistä. Sanon iloisesti yllättyneenä ettei minullakaan. Ystävystyn ja päästän hänet lähelleni, suljen syliini. Puolen vuoden päästä hänellä on aina kiire joka paikkaan, ja minä sanon että rakastan. Mutta ei se auta, hänellä on vieläkin kiire. Ja minä istun yksin kotona. Mutta silloin hän sanoo että hän ei voi sille mitään, että on kiireinen. Minulla kun ei ole koskaan kiire. Aika on kaikki mitä minulla on. Onneksi, toisaalta. Ehkä jonain päivänä hänelläkin on aikaa, eikä mitään muuta.

Olipa kerran mies. Hän ei pitänyt muista ihmisistä, eikä liiemmin itsestäänkään. Miehellä ei ollut ystäviä, ja elämä oli kohdellut häntä kaltoin. Eräänä päivänä mies ei enää jaksanut kaiken pahan painoa. Hän päätti etsiä itselleen voimaa, kunniaa ja rahaa, jotta saisi itselleen kaiken mitä vain haluaisi. Mies etsi joka paikasta; kivien alta, hyisen valtameren pohjasta, kallion koloista ja jokaisen maailman seitsemän ihmeen luota. Mutta hän ei löytänyt edes kultahippua. Mies huusi Jumalaa, kysyi "miksi elämä on kohdellut minua näin?". Kuten arvata saattaa, mies ei saanut vastausta. Mies palasi kotiinsa katkerampana kuin koskaan. Hän itki päivät läpeensä, eikä kukaan muistanut miestä. Kuitenkin eräänä päivänä mies lopetti itkunsa. Hän päätti ettei enää koskaan hamuaisi kunniaa, etsiä kultaa, tai loistoa. Mies astui ensimmäistä kertaa vuosiin ulos talostaan. Silloin hän näki lintujen parvet kaukana taivaalla, kuinka ne lensivätkään nöyrinä maailmalle. Hän näki kultaisena hohtavan auringon, ja kuinka kukkaloisto lainehtikaan pellolla kaikissa sateenkaaren väreissä. Hiljalleen miehen suu kääntyi hymyyn. "Kaikki mitä koskaan olenkaan etsinyt, oli vain silmäluomieni takana."