Ota pois.

Ulkona 22'c, kädet haisevat metallilta, housujen nappi hiertää, takaraivoa kutittaa, ei yhtään mitään tekemistä. Kaikki on huonosti. Menen pesemään kädet. Hinkkaan sormet verille teräsvillalla. Parempi. Kiedon pari laastaria hiertymiin ja palaan työpöydän ääreen. Ei oikeastaan yhtään mitään sanottavaa. Muuta kuin että taas haluan pois. Olen lopen kyllästynyt tylsiin arkipäivä iltapäiviin, kun kellon viisarit muuttuvat tahmeaksi liejuksi, ja hitaasti kuluvat tunnit liettyvät toisiinsa. Pitäisi tehdä kirja-arvosteluja, lukea terveystiedon tenttiin ja ruotsin testiin. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Käyn ulkona ja hypin trampoliinilla. Lapsena se tuntui erilaiselta. Ei ole ketään kenen luo mennä, ei ole ketään kenen kanssa puhua puhelimessa tai istua Jussikan terassilla. Toiset lähtee Grenoblehen, toiset Venetsiaan, toiset toivovat hartaasti pääsevänsä Tampereelle. Elämä on kertakaikkiaan hyvin epäreilua. Huomenna pitää herätä aikaisin, ja elämä on vielä epäreilumpaa.



Kuvat, © minä. Kuvissa Janna, Iitun muisto.