Eilen join greippimehua ja otin lääkkeet. Seuraava asia mitä tiesin oli tuskan hiki ja kova pyöritys pääni sisällä. Paniikkikohtauksia ja pelottavia ajatuksia. Nukahdin peläten kuolemaa. Ja aamulla heräsin sekavan sängyn pohjalta. Onneksi, toisaalta.
Tänään en ollut koulussa. En yksinkertaisesti uskaltanut lähteä kotoa, pelkäsin että heikotus alkaa taas. Jos vaan lepään tämän päivän. Ehkä se on hyvä idea.
Olen jo pitkään miettinyt yhtä asiaa. Aina kun tutustun ihmisiin, he sanovat ettei heillä ole koskaan mitään tekemistä. Sanon iloisesti yllättyneenä ettei minullakaan. Ystävystyn ja päästän hänet lähelleni, suljen syliini. Puolen vuoden päästä hänellä on aina kiire joka paikkaan, ja minä sanon että rakastan. Mutta ei se auta, hänellä on vieläkin kiire. Ja minä istun yksin kotona. Mutta silloin hän sanoo että hän ei voi sille mitään, että on kiireinen. Minulla kun ei ole koskaan kiire. Aika on kaikki mitä minulla on. Onneksi, toisaalta. Ehkä jonain päivänä hänelläkin on aikaa, eikä mitään muuta.
Olipa kerran mies. Hän ei pitänyt muista ihmisistä, eikä liiemmin itsestäänkään. Miehellä ei ollut ystäviä, ja elämä oli kohdellut häntä kaltoin. Eräänä päivänä mies ei enää jaksanut kaiken pahan painoa. Hän päätti etsiä itselleen voimaa, kunniaa ja rahaa, jotta saisi itselleen kaiken mitä vain haluaisi. Mies etsi joka paikasta; kivien alta, hyisen valtameren pohjasta, kallion koloista ja jokaisen maailman seitsemän ihmeen luota. Mutta hän ei löytänyt edes kultahippua. Mies huusi Jumalaa, kysyi "miksi elämä on kohdellut minua näin?". Kuten arvata saattaa, mies ei saanut vastausta. Mies palasi kotiinsa katkerampana kuin koskaan. Hän itki päivät läpeensä, eikä kukaan muistanut miestä. Kuitenkin eräänä päivänä mies lopetti itkunsa. Hän päätti ettei enää koskaan hamuaisi kunniaa, etsiä kultaa, tai loistoa. Mies astui ensimmäistä kertaa vuosiin ulos talostaan. Silloin hän näki lintujen parvet kaukana taivaalla, kuinka ne lensivätkään nöyrinä maailmalle. Hän näki kultaisena hohtavan auringon, ja kuinka kukkaloisto lainehtikaan pellolla kaikissa sateenkaaren väreissä. Hiljalleen miehen suu kääntyi hymyyn. "Kaikki mitä koskaan olenkaan etsinyt, oli vain silmäluomieni takana."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti