Sivuja sanoissa

Aikoja aikojen perään olen suunnitellut kirjoittavani blögiin enemmän kirjallisuudesta, jota tulee kulutettua siinä määrin että muutama pienkustantamo onnistuisi elättää. Nyt kerrankin repäistään kirjallisuus esseen merkeissä; aiheena varsin hyvä alkupotku mahdollisesti jatkuville kirjallisuuspostauksille - Nabokovin Lolita, iki-suosikkini ja kahvipöytäshokeeraaja. Suosittelen toki myös kukkahatuille, kuten kirjailijan muutakin (lievästi aliarvostettua) tuotantoa. Alla vellova tuotanto on kaiken selkeyden nimissä siis äidinkieli 5 -kurssin produktiota.

Kahden tulkinnan kansalainen

Vuonna 1955 Vladimir Nabokov ponkaisi suuren yleisön tietoisuuteen uuden ajan alkua ounastelevalla romaanillaan, jonka teemaa hän oli kehitellyt jo vuosia aikaisemmin Lumooja-novellissaan. Teokset ovat hyvin samankaltaisia; molempien pääteema on ihmisläheinen, himon ja omistushalun kurimuksia valottava tutkimus psyykeen pimeälle puolelle. Lolita oli ilmestyessään suuren luokan keskustelunherättäjä – ajankuvalle tyypillinen rempseä nuorisokulttuuri kukoisti, jolloin ensimmäistä kertaa alettiin myös havainnoimaan niin sanottuja turmiollisia piirteitä aikuiseksi kehittyvien lasten keskuudessa. Romaanissaan Nabokov esittää tilanteen kärjistetyllä tavalla, samalla käsitellen jo valmiiksi tulenarkaa aihetta. Voidaanko näillä tekijöillä kuitenkaan kokonaan perustella Lolitan bestseller -asemaa ja vuosikymmeniä jatkunutta paikkaa kiistanalaisena keskustelunavaajana? Tässä esseessä rohkenen epäillä näiden väitteiden lisäksi myös romaanin arvoa ainoastaan viihteellisenä teoksena, vaikka kirja onkin saavuttanut suosiota myös paperikantisena kioskierotiikka-sarjojen spektaakkelina.

Tekstin perusasetelma määrittää pitkälti teoksen skandaali kelpoisuuden ja tämän kautta myös ensimmäisten kuukausien myyntilukemat; luonnollisesti jo valmiiksi paheksuttu aihe herättää mielenkiintoa ja keskustelua. Nabokovin teoksissa yhtenään toistuva nuoren tytön ja keski-ikää lähesyvän miehen suhde on parhaimmillaan juuri tätä. Kirjan ilmestymisen jälkeen termi ”lolita” onkin hiljaisesti hyväksytty tarkoittamaan esikypsää tyttölasta, vaikka tosiasiassa itse teoksessa kyseisestä olennosta käytetään nimitystä ”nymfetti”. Jo tämä yleisön epätarkkuus osoittaa millä mentaliteetilla kirjaa on koko sen olemassa olon ajan lähestytty. Aihe koetaan niin alhaiseksi ja kauhistuttavaksi, ettei teosta kyetä edes lähestymään vailla tiettyä ennakkovarausta; juuri nämä oletukset tarinan luonteesta ovat toisaaltaan nostattaneet teoksen viihdearvoa. Jos suuri yleisö onnistuisi näkemään Lolitassa muutakin kuin vain halveksittavan miehen ja tyttörukan sekä heidän välillään vallitsevan katalan alistussuhteen, lankeaisi teos lopulta psykologisesti pohtivien romaanien loputtomaan kuiluun. Näin se ei kuitenkaan tee, sillä tarina etenee ikään kuin kahdessa tasossa, joista vain toista on käytännössä yhden lukukerran aikana mahdollista seurata; niin sanotulla alemmalla, helposti havaittavalla tasolla korostuu juonen tragikomedinen muoto ja tekstin vivahteikas kieli. Toisella, vaikeammin avautuvalla tasolla lukija löytää juuri sen ulottuvuuden, jota uskon Nabokovin tavoitelleen; teos suorastaan pursuaa allegorioita, joiden olemassaolo luo pienen mutta tarpeellisen vivahteen, joka erottaa Lolitan puhtaasti ajanvietteellisestä kirjallisuudesta.

Nabokovin taito yhdistää monisävyistä, sekä romanttisia että realistisia vivahteita pulppuavaa kieltä saa aiemmin mainitut vertauskuvat ikään kuin nousemaan tehokkaammalle tasolle; näin ollen ne eivät ole ainostaan koruja, kirjailijalle tyypillisiä monimutkaisia ja harhailevia lauserakenteita vaan myös pohdintoja ihmismielestä. Ne ovat myös yksi perustelu teorialle, jonka mukaan Lolita on uskottava, lähes satiirinomainen ajankuvaus 1950-luvusta. Kirjan hahmot kätkevät tarinan aikana tapahtuvaan kehityskulkuunsa pintakuivan kuoren alle vertauskuvia niin Euroopan ja Amerikan suhteista kuin elokuvistakin. Kulttuurien kohtaamista edustavat Doloresin äidin, ”vanhan Hazen” ja päähenkilö Humbertin suhde; Humbert Humbert, sivistynyt eurooppalainen herrasmies höynäyttää pinnallista ja ignoranttia Hazea pahan kerran ja vie tämän tyttären omaan käyttöönsä. Asetelmasta on nähtävissä lähestyvä suurvaltojen välien kiristyminen ja epäluulo, jotka luovat synkän varjon myös teoksen henkilöiden välille. 

Doloresin harrasteet - elokuvat, teatteri ja tennis - taas osoittavat Humbert Humbertin kiihkeää omistushalua, jonka itse lopulta tulkitsen ennemminkin kaipuuksi lapsuuden rakkautta Annabelia kohtaan. Päähenkilöstä on näin ollen löydettävissä myös inhimillisempi puoli, jonka tavoitteena ei ole nuorempiensa turmelu ja hyväksikäyttö; lopulta Humbert H. on tragikomedinen hahmo, joka ei sietänyt lapsuuden lemmittynsä menetystä, ja yrittää nyt epätoivoisesti kutsua tämän viatonta henkeä nykyajan kieron mutta pirullisen fiksun tyttölapsen viehättävään ruumiiseen.