Nojaa olkavarteen, pistä silmät kii jos pelottaa. Anna mulle mahdollisuus näyttää elämää suurempaa, siirtää kellosi alkuun.
Elämä ei todellakaan aina jaksa hymyillä. Ehkä siksi en minäkään. Tuntuu että olen menettänyt kaikkein pienimmätkin osaamisen hiukkaset, että ei minusta koskaan mitään tule. Sairaita ihmisiä ja märät kengät eteisessä. Kukaan ei halua kuunnella. Ihmisillä on kiire, vaan eivät osaa sanoa koskaan mihin. Puhun seinille ja avaudun itselleni. Paha olo ei väisty, vaan pakkaantuu tiukemmin kallooni. Olen irrallaan, olen hukannut paikkani. Väsyttää. Onko tämä painajaisunta vai katkeraa kiirastulta, siinäpä kysymys. Ei tämä tunnu kodilta, ei edes laitokselta. Haluanko vain huomiota? Kai sitten, ei muutakaan uskota. "Se menee ohi". Voi kumpa vain menisikin, olen odotellut jo monta vuotta, silti näin käy aina uudelleen. Ehkä minua ei ole tarkoitettu onnelliseksi, ihmiseksi joka osaa, ihmiseksi jota rakastetaan, ihmiseksi jolle kaikki on helppoa. Ehkä ei. Kaipaan hymyäsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti