- Mennään jo..
- Ihan kohta.
Kävelen mykkänä ihmisröykkiön taustalla pitkin kävelysiltaa. Silta kelluu lukuisien ponttoonien varassa. Siihen kiinnitettyinä huvijahdit ja purjeveneet kelluvat myös. Niiden päällä ihmiset kelluvat omalla tavallaan. He juhlivat hukuttautuen viinaan ja makeaan viiniin. Jotkut hukkuvat aineen ansaan, toiset heräävät seuraavana aamuna lakanoihin kiertyneenä lievässä päänsäryssä. Pari hetkittäistä muistipätkää sieltä täältä viime illasta kelluvat mielen sumuisen aamukooman vesillä. Veneestä tippunut korkokenkä ja avioitunut ystävä vieraan miehen kainalossa, kehnosti sekoitetut, Spritellä blissatut viinapaukut.
- Hei sitten.
Kävelen kymmenien juopuneiden ihmistyhmien välistä joenpenkalla. Katseet polttavat. Istun heinikkoon ja lasken silmälasini viereeni ja selkäni koskettaa kuivaa heinää. Taivas roikkuu sinisenä valuen pilven hahtuvien seasta velton huolettomana. Silmäilen vieressä istuvia ihmisiä. Pullot heikoissa kourissaan he nauravat ja jättävät maailman taaksensa täksi illaksi.
- Mihin mennään?
Istun autossa ja seuraan sivusilmällä ulkona vilisevää perjantai illan liikennettä. Pääni tyhjentyi heti ajatustaakastaan istuessani saksalaisen taideteoksen etupenkille. Se on rentouttavaa, miltei rauhoittavaa. Metallisen kuoren takaa hiljainen kohina vaimentaa keskusteluamme. Puhumme, no en enää muista mistä, mutta puhumme kuitenkin. Ajamme pois kaupungista, loputtoman suoran, joka sitten kuitenkin loppuu kesäpäivän lämmisttämään mereen. Pyörät kuljettavat punaisen, koppakuoriaista muistuttavan auton junaradan vartta pitkin kauniille kalliorannalle.
- Pysähdytäänkö tähän?
Ilo asuu noiden kallioiden halkeamissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti